Matkalla Nizwaan noin 40
kilometrin päässä Muscatista on Fanjan kylä. Sitä ei voi olla huomaamatta: tie
kulkee matalien vuorien vasemmalla puolella ja Fanjan risteyksen kohdalla näkyy
suoraan edessä iso ruskea moskeija, jonka minareetit nousevat korkeuksiin ja
takana vuoret korostavat mahtavaa näkyä. Tie kulkee pitkää silta pitkin, sillä Fanjan kohdalla oli iso wadi, joka pitää ylittää. Itse kaupunki on aika pieni ja
vaatimaton, mutta siellä on sievä perjantai-souq, jossa voi ostaa muun muassa
jos minkäkin kokoista saviruukkua puutarhakasveille ja itsetehtyjä luutia. Samoin siellä myydään
polttopuita, sillä paikallisilla on tapana lähteä vuorille tai wadeille veden
ääreen piknille, sytyttää nuotio ja paistaa/grillata/halstrata siinä ruokaa.
Yhdessä kaupassa oli miehiä aamiaisella. Olisivat tarjonneet minullekin, maan tavan mukaan, mutta en rohjennut istuutua heidän rinkiinsä.Kuvan otin luvan kanssa.
Mielenkiintoisin kohde
löytyy kuitenkin hieman itse keskustan ulkopuolelta, matalan vuoren rinteeltä.
Siellä on vanha, osittain sortunut vanha kaupunki, jossa vanhat raunioituneet
rakennukset ovat modernien asumusten vieressä. Kulkijan on vaikea ymmärtää,
että siellä oikeasti asutaan. Kylän molemmilla reunoilla on tornit, mutta
niille ei löytynyt polkua, joten ne jäivät tutkimatta. Ilman polkua on vaikea
kulkea näillä kivikkoisilla rinteillä varsinkin kun aurinko porottaa kuumalta
taivaalta.
Vaikka kylän läheltä
kulkee valtatie Muscatista Nizwaan, ei kylässä kuulunut lainkaan liikenteen
melua, vain sirkkojen siritystä. Oli kuin olisi astunut ihan toiseen maailmaan,
jossa ei juurikaan ollut ihmisiä. Muutama auto ajoi kapeaa pääkatua, jolla piti
aina välillä pysähtyä sopivissa paikoissa, jotta vastaantuleva auto pääsisi
ohitse. Tästä tuli mieleen pienet vuoristokylät Italiassa.
Tapasin kuitenkin
herraseurueen, joka näytti ihan kylän vanhimpien ryhmältä, he olivat selvästi
tarkastamassa kylän kuntoa ja ehkä jopa tekemässä jotain korjausarvioita. He
tervehtivät ystävällisesti ja kysyivät, mistä olen kotoisin ja olenko yksin.
Yksi herroista selitti muulle seurueelle, että suomalaiset naiset ovat kovin
itsenäisiä, he voivat kulkea yksinkin. Ihan kuin olisin kuullut arvostusta
hänen äänessään?
Joissakin taloraunioissa oli vielä tallella vanhanaikaiset ikkuna-aukot. Ne ovat kuin savesta tehtyä pitsiä.
Lähtiessäni takaisin
alaspäin autolle tapasin naisen tiskaamassa tiskejä falajin luona. Hieno paikka
tiskata! Hän ei paikallisten naisten tavoin halunnut tulla kuvatuksi, mutta
sain sentään kuvata falajia ja puhtaita tiskejä.
Alhaalla, taatelipalmujen varjostamalla tiellä, jonne
jätin auton, oli miehiä myymässä puutarhansa tuotteita, he olivat aasialaisia,
ehkä bangladeshiläisiä. Tuoreita kasviksia ja yrttejä sai edullisesti. Kylän
kauppa oli pieni, sieltä sai lähinnä keksejä ja jäätelöä sekä juomista.
Oli perjantai ja
seuraavassa kylässä miehet kiirehtivät moskeijaan, muuten oli ihan hiljaista.
Löysin Nakhalin suuntaan lähtevän tien, jota ei ollut kartassa. Pienellä
autolla en uskaltanut lähteä seikkailemaan, sillä Fanjan ja Nakhalin välissä on
ylänköaluetta, jolla voi tarvita nelivedon. Mutta Fanja itsessäänkin oli näkemisen arvoinen, ei siinä sen ihmeempiä seikkailuja enää kaivannutkaan.
