Päivä vihreillä vuorilla – Jebel Akhdar

Jebel Akhdar kuulostaa jännittävältä ja tarunhohtoiselta paikalta, kuin suoraan Aladdinista. Se on vihreä vuoristo, osa Hajar-vuoristoa, joka kohoaa yli 2000 metrin korkeuteen. Sinne ei saa ajaa tavallisella henkilöautolla vaan ainoastaan nelivedolla. Kollegani Riikan kanssa päätimme vuokrata sellaisen ja myös kuskin.Kuvassa kuskimme Haroun ja valkoinen ratsumme.

Matkalle lähdimme aamuseitsemältä. Sateisten päivien jälkeen taivas oli sininen luvaten kaunista päivää. Alkumatka meni tuttua tietä kohti Nizwaa, kunnes noin 30 km ennen tätä Dakhliyan guvernoraatin pääkaupunkia lähdimme vuorille. Siellä oli poliisitulli – muilta kuin paikkakuntalaisilta tarkistettiin auto (että neliveto) ja vakuutukset ja vieraiden kotimaa. Sitten alkoi nousu – jyrkkiä nousuja ja tiukkoja mutkia, onneksi Haroun tunsi autonsa. Ja onneksi nousuvaiheessa myös hänen kännykkänsä jäi pelkääjän penkille, niin hän sai keskittyä vain ajamiseen! Näköalat olivat komeat, kun pääsimme 2000 metriin. Toisella puolella näkyi usvaisia sinisiä vuorijonoja, toisella puolella ruskeita rinteitä, joilla kasvoi vihreitä puita ja pensaita. 

Ylhäällä vuorilla oli useita pieniä ja vähän suurempia kyliä. Kuskimme kertoi, että nykyisin lähes kaikki työskentelevät kaupungeissa, joko Nizwassa tai Muscatissa, ja asuvat siellä viikot ja täällä vuorilla vain viikonloput. Hän tarkoitti varmaan perheen isiä, sillä kylissä oli koulut lapsille, joten kyllä siellä jonkun pitää asua ympäri vuoden.

Ajoimme ensin Alila-resorthotelliin, joka oli rakennettu aivan jyrkänteen reunalle. Upea loistelias hotelli, kaikki viimeisen päälle suunniteltua. Hotellin seinät olivat tummaa luonnonkiveä ja se sulautui kauniisti maisemaan. Yö hotellissa maksaa yli 500 USD. Mutta siellä haluaisin viettää vuorokauden!  Ennen Alilaa oli sulttaani Qaboosin puutarha, jossa kasvoi mm. oliivipuita. Niitä kasvoi muuallakin ja tältä ylänköalueelta löytyy myös granaattiomenoita ja aprikooseja.

Sitten ajoimme Wadi Bani Habibille. Wadit ovat vesiuomia, usein kuivia tai lähes kuivia. Tämä oli ihan kuiva, mutta sen penkereillä oli selvästi (ollut?) kasviviljelmiä ja osa kastelujärjestelmästä (falaj) toimi vielä. Wadin toisella reunalla oli hylätty kylä, autioituneita taloja ja kiviröykkiöiden alle jääneitä kujia.  Kuljettajamme Haroun ei tullut alas kanssamme, pyysi vain laskemaan porrasaskelmat. No, niitä oli yli 200 suuntaansa ja kuumassa auringossa ylös kapuaminen kävi ihan liikunnasta 😊

Viimeinen visiitti oli toinen resorthotelli, Anantara. Se ei ollut niin upea kuin Alila, mutta sekin oli hienosti suunniteltu ja sekin maastoutui maisemaan. Buffet-lounas oli aika arvokas mutta suhteessa arvokkainta oli kyllä vesi – yksi pullo maksoi 4 rialia, eli yli kymmenen euroa! Ja me joimme kaksi pullollista huoneen lämpöistä vettä!

Anantara resort on rakennettu paikkaan, jonne 80-luvun lopulla Walesin prinsessa ja Charles vietiin helikopterilla ihailemaan Omanin vuorten kauneutta. Prinssi kuulemma maalasi maisemaa ja Diana luki kirjaa. Tällä kohdalla on nyt Dianan näköalapaikka, jossa voi tunnelmoida samoissa maisemissa.

Alastulo vuorilta oli aika kamala kokemus – taas niitä samoja jyrkkiä rinteitä ja tiukkoja mutkia. Haroun ei oikein tuntenut – omanilaisten tapaan – turvavälejä, mutta hiljensi kyllä kun pyysimme. Mielenkiintoisia olivat escape roadit aina noin 300 metrin välein – ne olivat niille, joiden jarrut eivät pitäneet, vaan he saattoivat ajaa tällaiselle pakotielle, joka oli lyhyt mutta nousi ylöspäin ja usein tie oli päällystetty soralla tai hiekalla, jotta matka tyssäisi nopeammin. Ja pehmusteet odottamassa pakotien päässä. Oli jotenkin mukavan turvallinen olo, kun pääsimme taas tutulle suht´ suoralle moottoritielle 😄

P.S: Löysin itselleni polkupyörän 😻