Muscatin kissat

Muscatin kissat ansaitsevat oman postauksensa, sillä ne ovat sympaattisia ja niitä on kaikkialla: ostoskeskusten nurkissa ja parkkiluolissa, ravintoloiden ulkoterasseilla, roskiksissa, rannoilla, kaduilla ja kujilla. Kaikilla on oma reviirinsä ja samat kissat voi tavata aina samassa paikassa. Lempirantani Qurum Beachin parkkipaikan luona on kalaravintola. Sen oven takana istuu usein yksi tai kaksi mustaa kissaa kauniisti odottaen, kaihoisa katse silmissään: saisikohan tuolta (jo) jotain? Lähellä olevalla viheriöllä on asuntoalueen yksi iso roskis. Siellä majailee kaksi valko-oranssista kissaa, joille olen pari kertaa jättänyt raksuja ja vettä. Kun ateria on tarjolla, ei isompi kissoista päästä pienempää lainkaan osingolle. Sille laitan oman kasan, ja isompi on ihan hädissään – saako tuo syödä samaan aikaan kuin minä? Se peittää kropallaan oman kasansa ja vahtii samalla toista kasaa. Paikalle ilmestyy pentuja odottava harmaa kissa, joka vie pikkukissalta sen ruoka-annoksen ja on aika häijy toisellekin. Niinpä kaadan kolmanteenkin paikkaan raksuja, koska pikkukissa on tosi nälkäinen. Nätisti ne osaavat juoda vettä astiasta, jonka laitan raksujen lähelle. Kuljetan aina mukanani raksuja, vettä ja vesikippoja, joita saan tyhjistä ruokarasioista. Kerran vain on yksi kattinen osoittanut järkytystä valitsemistani raksuista: ihan oikeastiko meinaat tarjota VAIN näitä?

Ystäväni asunnon viereisten roskisten luona asustelee niin ikään kaksi mustaa kissaa. Ja kun heille antaa raksuja, on syömisjärjestys jälleen varsin selkeä. Aina pitäisi muistaa laittaa raksuja ainakin kahteen paikkaan, vaikka juuri raksujenlaittohetkellä ei muita kissoja olisikaan lähistöllä.

Kissojen reviirit ovat ilmeisesti roskisreviirejä. Isot vihreät tai mustat roskikset jätetään sulkematta, varmaan hajuhaittojen takia. Ja niinpä siellä sitten melskaavat kissat. Parhaimmillaan – tai pahimmillaan – laskin kolmen roskiksen luona hääräävän yli 20 kissaa! Osa oli roskalaatikoiden sisällä, osa alla, osa ihan vieressä, joku saattoi katsoa tilannetta viereisellä rapulla. Oli aika selkeää, kuka oli kukkulan kuningas tai roskisdyykkarikissalauman komein kolli.

Paikalliset eivät välitä kissoista. Ne kohdataan kuin niitä ei nähtäisi. Niille ei huudeta, niitä ei potkita, niistä ei vaan välitetä ja ne saavat olla rauhassa. Jotkut ravintoloitsijat tai kauppojen pitäjät antavat niille joskus ruokaa. Ja olenpa huomannut, että viereisen ostoskeskuksen oransseja kissoja ruokkivat muutkin kuin minä.

Täällä toimii myös eläinlääkäreitä ja eläinhoitoloita. Sinne voi viedä kulkukissoja ja koiria hoidettavaksi, ja niille yritetään löytää hyvä koti – forever home. Yhden kissan olisin sinne vienyt, se oli perin söpö pentu, jolla oli toinen etutassu joko vahingoittunut tai sitten ollut syntymästä asti vetelä. Se oli työpaikan parkkipaikalla yhtenä aamuna ja kun se sai vähän raksuja ja vettä, niin se kävi niin nätisti kiittämässä: kehräsi ja kietoi itsensä jalkojeni ympäri. Mutta iltapäivällä sitä ei enää näkynyt eikä sen jälkeenkään. Se olisi pitänyt silloin heti ottaa mukaan ja viedä jo päivällä eläinhoitolaan.

Osa kissoista on kovin arkoja, osa taas kovin juttelevaisia ja vaativiakin. Osa tuntuu olevan enemmänkin kotikissoja pienellä retkellä ulkona tarkistamassa tiluksiaan.  Hellyttävän hetken koin eräällä Mutrahin ravintolan ulkoterassilla, jossa kulki emokissa kahden pennun kanssa vähän seurustelemassa ihmisten kanssa ja tietysti ruuan toivossa. Yhdessä vaiheessa emo asettautui pöydän alla olevien jalkojeni viereen ja alkoi imettää pentujaan. Siinä oli turvallista olla.  

 Kalatorilla maukkaan saaliin toivossa.

 Emo ja pentu Mutrahin kujilla.

 "Mä olen vaan niin väsynyt, 40 astetta ja kaikki. Ja vähän likainenkin olen."

 Naapuritalon kissalla on kissanpäivät.

 Mitähän täältä tänään löytyy?

 Josko täältä kasasta löytyisi jotain syötävää?

 "Me syödään kyllä nää kaikki. Ja juodaan toi vesikin."

Elävänä liikenteessä?

Liikenne Omanissa on jopa turkulaisenkin näkökulmasta varsin kaoottista. Koulu- ja Rauhankadun risteys aamuruuhkassa on pientä verrattuna Muscatin aamuruuhkaan. Toisin kuin Turussa, Muscatissa ollaan luovia. Ja luovitaan liikenteessä. Okei – kaksi kaistaa kääntyy vasemmalle ja minä olen kolmannella – ei haittaa, käännyn silti vasemmalle! Kappas - olenkin neljännellä kaistalla -  eihän se nyt voi häiritä, jos käännyn vasemmalle tuon suoraan menevän auton edestä. Kun MINUN täytyy. MINÄ haluan. Muut ovat TYPERYKSIÄ, kun eivät ymmärrä, että MINÄ tulen nyt täältä.

Aamuisin ensimmäinen haasteeni työmatkalla on, kun pitää 20 metrin matkalla päästä neljän kaistan yli viidennelle, jotta voi tehdä U-käännöksen. Sillä tavallisia risteyksiä on harvassa – liikenne vasemmalle perustuu yleensä U-käännöksiin, jos ne eivät ole erikseen kielletty liikennemerkillä. Tavallisinta on, että liikennemerkissä kielletään kuorma-auton U-käännös. Ja U-käännöksille löytyy ihan oma valo-opastinkin.

Välillä kun seuraa autonratista edessä soljuvaa liikennettä, se näyttää ihan vanhanaikaiselta tanssilta tai pullapitkon letitykseltä: yksi siirtyy oikealle, toinen vasemmalle, kolmas tulee mukaan tanssiin jostakin sivukadulta ja siirtyy johonkin suuntaan: sinne, tänne, tuonne, sinne, tänne, tuonne. Pitää ihmetellä, ettei kolareita satu sen enempää. Tavallista on, että jos käännyn risteyksessä vasemmalle tai oikealle, niin jostakin tulee autoja samalle kaistalla joko vasemmalta tai oikealta tai molemmilta puolilta. Sinne tulee U-käännöksen tekijöitä (palaavat tulosuuntaan) ja vastaantulevan liikenteen kääntyjiä. Välillä on sellainen olo, että pitää katsoa vielä ylös, että tuleeko sieltäkin nyt vielä joku. Pahimpia risteyksiä yritän välttää ihan viimeiseen asti: täällä ei tietenkään käytetä vilkkua. Pitää seurata vieressä ajavien autojen renkaiden suuntaa tai kuljettajan auraa, jotta voi ennakoida, aikovatko ne tulla minun eteeni vai kylkeeni vai mitä ne meinaavat. Tavallista on myös, että joku ohittaa vasemmalta kiilaten eteen ja kääntyy sitten saman tien oikealle. Eihän sitä nyt voi jäädä pöljän pikkutoyotan taakse ja kääntyä sieltä! 

Turvavyöt ovat pakollisia. Varsinkin lapsiperheissä tätä ei millään muisteta. Autossa voi olla lapsia pelikentällinen ja pienin irtotavarana siinä pelkääjän ja etuikkunan välissä jossakin leikkimässä. Tosi pelottavaa.

Ainoa asia, mikä vähän rauhoittaa näitä rallikuskeja on se, että jokaisessa risteyksessä on kamerat ja ajamisesta punaisia valoja päin sakotetaan. Mutta ei sekään kaikkia hetkauta. Kolmansista sakoista pääsee kai vielä putkaankin ainakin kahdeksi vuorokaudeksi. Ja auto jää varikolle pariksi viikoksi. Ja vaikka kännykkään puhumisesta sakotetaan 300 rialia (n. 750 euroa), ei sekään haittaa monia. Varsinkaan taksikuskeja… Mutta taksilla matkustaminen on niin oma juttunsa, että siitä joku toinen kerta.

Moottoriteillä saa ajaa 120 km tunnissa. Omassa autossani on varoitin, ikävä ääni ja punainen varoitusvalo, jotka kertovat heti, kun ajan sen yli. Muscatin läpi menevillä isoilla väylillä saa ajaa 100-120 km tunnissa, toisilla yleensä 60 km tunnissa paitsi ihan taajamissa. Ja kun minä nyt yleensä ajan nopeusrajoitusten mukaisesti, niin kaikki ajavat ohi. Tai vilkuttavat valoja tai tööttäävät. Tai tekevät kaikkea.

Omanilaiset ovat mukavia ihmisiä, rauhallisia ja ystävällisiä. Vaan päästäpä heidät auton rattiin – huh! Siinä suurimmalla osalla muuttuu luonne ja käytöstavat, niin miehillä kuin naisilla. Syyskuussa 2016 maahan tulivat uudet liikennemääräykset, tuntuvammat sakot ja putkareissut juuri sen takia, että nyt ”enough is enough”.  Suurella osalla tielläkulkijoista tuntuu olevan vielä iso ja tehokas neliveto, mikä on ymmärrettävää, kun sadeaikana tulvavesi voi laittaa tiet poikki ja monille vuoristotielle tai wadeille ei ole menemistä tavallisella autolla. Ja kruisailu aavikon hiekkadyyneillä – dune bashing on miesten mieluisa harrastus. Mutta jotkut autot ovat niin isoja, että meikäläisen leuka ei edes yllä konepellille!   

Oman erilaisten haasteensa ajamiseen aiheuttavat pikkukylien vuohet, jotka kulkevat teillä aika omistajan elkein, kuten porot Lapissa. Niille ei edes voi hermostua.

Kuvista:

Rennolla otteella tien yli :-) Viikonloppuisin on mukava ajella aikaisin aamulla, kun tiet ovat tyhjät. Varsinkin pyhäpäivä perjantaina. Ja noita romuautojen varastoja löytyy täältäkin, tosin ei ladon takaa vaan etupihalta. Muscatin liikenneympyröissä on aina jotain kivaa, ei pelkkä ympyrä. Ja tällaiset taideteokset eivät vaadi kastelua kesähelteellä! Lopussa mielestäni sultanaatin söpöin liikennemerkki (tosin poliisiauto tuossa vieressä ei tykännyt, kun pysähdyimme kuvanottoon).

Vuosi Omanissa - välivuosi uusien haasteiden parissa on päässyt jo yli puoliväliin. Yli puoli vuotta on kulunut muutosta Muscatiin, ja ehkä nyt on sopiva aika koota yhteen ajatuksia ja kokemuksia.

Olin syksyllä 2015 mukana pienessä Turun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnan tiimissä, joka osallistui Finland Universityn kautta hankekilpailuun. Muscatissa toimiva Omanin opetusministeriön alainen Specialiced Centre for Professional Training of Teachers halusi kansainvälisen tiimin suunnittelemaan ja toteuttamaan englannin opettajille suunnatun parivuotisen täydennyskoulutuksen. Huhtikuussa 2016 kuulimme voittaneemme hankkeen ja jo toukokuussa kävimme tutustumassa paikkaan ja siihen, mitä meiltä oikeastaan haluttiin. Elokuun alussa muutin tänne lead traineriksi hankkeen ensimmäiseksi vuodeksi. Työnkuvaani kuuluu mm. koulutuksen sisällön tuottaminen, kaiken materiaalin työstäminen keskuksen standardien mukaisesti, kouluttajien kouluttaminen ja palautteen kerääminen sekä kouluttajilta että koulutettavilta. Teen tiivistä yhteistyötä Turussa toimivan tiimin ja paikallisten toimijoiden kanssa. Keskuksen tavoitteena on kouluttaa näiden ensimmäisten vuosien aikana noin 800 englannin opettajaa alakoulusta lukioon. Ehkä siihen ei ihan päästä, aika näyttää. 

Alla olevassa kuvassa näkyy rakennus, jossa keskus sijaitsee.